Kirjastomuistoja               Raumalaisten kirjailijoiden kirjastomuistoja

                                             Kirjastohistoriikki

Tule mukaan muistelemaan ja kertomaan omia kirjastomuistojasi vuosikymmenien varrelta! Keräämme näille sivuille kirjastonkäyttäjien muisteluita, nostalgisia, kriittisiä tai hauskoja kertomuksia, lyhyitä tai pitempiä tekstejä. Haluaisimme julkaista myös kuvia kirjastoista.

Voit kertoa muistojasi Rauman kaupungin pääkirjastosta - kaikista käytössä olleista rakennuksista - ja lakkautetuista ja nykyisistä lähikirjastoista, sekä Rauman maalaiskunnan ja Kodisjoen kirjastoista. Tietysti toivomme muisteluita myös kirjastoautosta vuosien varrelta. Laita tekstisi yhteyteen tieto tapahtuma-ajasta (suunnilleen) ja -paikasta, esim. Rauman uusi pääkirjasto Alfredinkadulla vuonna 2004.

Kirjastohistoriikin avulla voit virkistää muistia kirjastoasioissa. Alamme kerätä ja julkaista kirjastomuistoja ja -kuvia jatkuvasti.

Kuvat ja tekstit voit lähettää osoitteella anne.alatalo(@)rauma.fi
tai postitse
Rauman kaupunginkirjasto
Anne Alatalo
PL 292
26101  RAUMA

Laita tekstin mukana oma nimesi ja tieto siitä, saako nimen julkaista nettisivuilla. Laita valokuvan mukana kuvaajan nimi ja lupa kuvan julkaisemiseen. Kerro saako kuvaajan nimen julkaista. Laita kuvan mukana myös tiedot kuvauskohteesta ja -ajasta.

Raumalaisten kirjailijoiden kirjastomuistoja

Liisa Hännikäinen: Ilman kirjastoa en voi olla

Kirjastomuistoni Raumalta alkavat vasta 70-luvun lopulta, jolloin muutin kaupunkiin. Ne alkavat kirjan kirjoittamisesta ja jatkuvat nyt netin käyttämisenä muun ohessa.
En enää muista mitä kirjaa kirjoitin, mutta aamut alkoivat hyvin aikaisin. Olin yhtä aikaa Kourujärven kirjaston ovella siivoojan kanssa. Pyöräilin Lensunkadulta kirjoituskone tarakalla ja aloitin työt n. klo 7 aamulla. Siinä vierähti yleensä kolmisen tuntia. Kirjastossa oli hyvä työhuone ja sitä käyttivät muutkin. Lopulta kirja tuli valmiiksi.
Olin Urheilukadulla, kun aloimme tyttäreni kanssa käydä Syvärauman kirjastossa. Joku poikkikatu se oli Lahdenkadulta. En enää muista, mitä lainasimme, mutta tyttären mukaan ainakin italialaisia sisustuslehtiä. Liekö niistä alkanut hänen kiinnostuksensa muodin ja sisustuksen historiaan.

Pursikadulla oli kirjastoauton pysäkki lähellä. Se oli onnea vaikka valikoimisaikaa ei niin hirveästi ollutkaan. Silti kannoin kasoittain kirjoja, tyttäreni samoin.

Kaiken aikaa tietenkin kävin vanhassa pääkirjastossa. Ehdinpä siellä tehdä kirjoitustyötäkin, kun ei ollut oikein muuta rauhallista paikkaa. Kirjastot ovat olleet aina tuttuja. Asuinhan aikanaan koulun vieressä Kuorevedellä ja lainauskaappi oli auki keskiviikkoisin. Siitä alkoi ystävyyteni kirjastojen kanssa.

Nyt on uusi aika. Kävin sitkeästi nykyisessä, uudessa kirjastossa opettelemassa tietokoneen hallintaa. Eihän se heti päähäni mennyt, mutta sitkeys auttoi. Kun pari vuotta sitten yhteiskoululuokkani järjesti 50-vuotistapaamisen, tuli minulle kiire päästä tietokoneelle. Hain salasanan ja aloin opetella lähettämään sähköpostia. Vanha ystävä vuosien takaa löytyi. Kirjoitimme koko kevään ja tapasimme 50-vuotisjuhlissa vanhalla koululla Kuorevedellä.

Minulla ei ole omaa konetta. Pari kertaa viikossa käyn kirjoittamassa sähköpostia kirjastossa. Tutkin myös kaikkea kivaa: kasveja, kissoja, kokkausta. Ilman kirjaston ilmaisia kursseja en varmaan olisi tässä: muutama vanha ystävä netissä. Se tuo iloa ja elämää. Sekä tietenkin lehtisali ja kirjat. Ilman kirjastoa en voi olla.
 

Jukka-Pekka Palviainen Rauman pääkirjastossa Ankkurikadulla 1970-luvulla

Meillä oli ystäväni Markon kanssa tapana polkea silloin tällöin pääkirjastoon lainaamaan luettavaa ja kuluttamaan aikaa. Hauskinta meistä oli satujen kuunteleminen. En tiedä, olivatko sadut levyillä vai kaseteilla, mutta ne oli listattu ja listalta valittiin satu ja kirjastovirkailija pani pyydetyn sadun päälle ja me istuimme lastenosaston suuren pyöreän pöydän ääreen ja panimme kuulokkeet korviimme.
Meidän kuuntelemamme sadut olivat Disney-tuotantoa. En muista, oliko listassa muita. Kuuntelimme ainakin Mikin ja Hessun ja Peter Panin seikkailuja edessämme kirja, joissa oli sama tarina tekstinä ja kuvina. Ja aina kun sivua piti kääntää, kuului kuulokkeista ovikelloa muistuttava merkkiääni. Osasimme kyllä itsekin lukea, mutta oli kiehtovaa kuunnella ilmeikkään lukijan tulkitsevan tekstiä ja jakaa ”lukukokemus” yhdessä parhaan kaverin kanssa.


Elämänmittainen laina: Vesa Ämmälä Rauman pääkirjastossa Rantakadulla 1950-luvulla

Kuljimme äidin kanssa Valtakatua ohi kaupungintalon. Pysähdyin sillalle kun halusin katsoa kanaalin padon putousta, mutta äiti patisti eteenpäin.
-Tules nyt vaan, siellä menee kuitenkin aikaa kun sinulle annetaan se korttikin, hän sanoi olkansa yli kääntyessään sillalta Rantakadulle. Siinä se meidän määränpää jo kohta olikin, aika iso vanha rakennus hieman kauempana kadulta. Äiti meni edellä portaat ylös. Minä loikin perässä sisään ja pysähdyin aulaan. Mikä tuoksui?
Lainasto tuoksui erilaiselta. Ja valtava määrä kirjoja hyllyissä, paksuja, ohuita, vaikka millaisia, kaikki ne katsoivat juhlallisen mykkänä minua ja minä niitä. Olivatko nuo kaikki lainattavissa. Ja mitä kaikissa kerrottiin. Saiko muka ottaa mukaansa
minkä vaan? Ehei, ei varmasti. Eikä noita kaikkia pystyisi ikä päivänä lukemaan.

Se oli minun ensimmäinen käyntini kirjastossa. Taisin lainata silloin vaan jotakin. Ainakin ensimmäisillä kerroilla lainasin ”Rummut”, mikä kyllä taisi jäädä lukematta. Kirjasto oli silloin Rantakadulla ja minä alta kymmenen ikäinen. Kirjastossa käynti tuntui aina juhlalliselta, siellä piti olla puhumatta ja liikkua hillitysti.
Samankaltainen olo tulee vieläkin kun astuu kirjaston aulaan. Minä kunnioitan kaikkien niiden tarinoiden veijareita, julmureita, vaikka minkälaisten seikkailuja, vavahduttavia ihmiskohtaloita ja tiedon sekä taidon määrää mitä niissä kirjoissa on jotka odottavat hiljaisina hyllyissä minua.

Siskoni Satu sanoi tässä päivänä yhtenä, että sen silloisen Rantakadun kirjaston tuoksu, oli vanhan rakennuksen tuoksu. - No ei kyllä ollut! Ainakaan kokonaan. Mukana oli ripaus kirjojen maailman kiehtovan viettelevää lupausta elämän kestävästä suhteesta.
 

Kun kävin kirjastossa...  Kalle Luotonen Rauman pääkirjastossa Ankkurikadulla 1980-luvulla

1. Kirjoitin näytelmää raumalaisen pormestarin pojasta, Johannes Jussoilasta, joka eli 1500- ja 1600-luvuilla. Hän oli oppinut rauhanmies, jolle tulivat tutuiksi niin Juhana kolmas, Rooman paavi kuin Venäjän Iivana Julmakin. Historiankirja poikineen kasautui kaappini päälle tueksi kirjoitustyölle.

Sain vuosien työn tuloksena näytelmän valmiiksi ja sain vihdoinkin palauttaa moneen kertaan uudistetut lainakirjat Rauman kirjastoon. En kehdannut mennä etukautta. Ajoin henkilökunnan sisäänkäynnin puolelle ja purin pyöränsarvista kuormani - 25 kirjaa - kolme kassillista. Paniikki iski päälleni: kuinka keinottelen itseni edes auttavan luontevasti sisään kolmen kirjakassini kanssa?

 -Saanko auttaa kantamisessa? kuului tuttu ääni takaa. Se oli kirjastovirkailija, joka oli menossa töihin ja oli valmiina nappaamaan ylimääräisen kannettavan käteensä. Tutun rouvan ystävällisyyden suojissa pääsin luontevasti tiskin ääreen ja sain toteuttaa asiani melkein muina miehinä...

2. Olin ostanut juhannusruuat mutta vielä suureen ostoskassiin mahtui juhannuslukeminen. Poljin kirjaston eteen, ja koska kassi oli hyvin painava, jätin sen juhannustunnelmissa luottamuksella pyöräni sarveen roikkumaan.

Valitsin kirjat, leimautin ne ja toivotin tutulle kirjastovirkailijalle hyvää juhannusta. Palasin kirjat kädessä polkupyöräni luo enkä meinannut uskoa silmiäni: juhannusruokakassini oli kadonnut. Kaikkine asianhaaroinen tilanne tuntui tyrmistyttävältä. Minullahan ei ollut edes kirjakassia!

En osannut tehdä muutakaan kuin palata kirjastovirkailijan luo kertomaan huonosta tuuristani.
 -Minäkin tulen katsomaan sitä sinun pyörääsi.
Ei näkynyt ruokakassia kirjastovirkailijan silmilläkään. -Oletko katsonut tuonne roskalaatikon taakse?
 -En. Ei olisi tullut mieleenikään. Mutta nyt katsoin. Ja siellähän kauppakassi olla nökötti minun suureksi ilokseni.
 -Taisi odottaa, että sinä lähdet ja hänellä on parempi rauha kiikuttaa se pois.
Kiitin virkailijaa onnellisena ja juhannus tuntui näin terästettynä entistäkin mukavammalta!
 

 




 

 

04.01.2013