Tony Hillerman: Ajan varas (1989)

Tämänkertainen mielikirja - Ajan varas – kuuluu Tony Hillermanin kirjoittamaan navajodekkarisarjaan, jonka kantavina henkilöinä on kaksi heimopoliisia Joe Leaphorn ja Jimmy Chee. Tapahtumat sijoittuvat navajojen reservaattiin Arizonan koillisnurkkaukseen Colorado-joen varteen (sinne, missä on elokuvista tuttu Monument Valley). Toisin sanoen kysymyksessä on ns. etninen dekkari, lajityyppi, jossa yleensä tarinan kaikkien käänteiden taustalla kummittelee modernin maailman ja perinteisen elämäntavan välinen sovittamaton ristiriita.

Sama ongelma on myös Tony Hillermanin sankareilla: heidän tulee toimia organisaatiossa, joka pohjimmiltaan on länsimainen, ja siksi rationaalinen tavalla, joka on vieras navajojen perinteiselle ajattelutavalle. Tämä ristiriita pakottaa päähenkilöt jatkuvasti pohtimaan sijaintiaan maailmassa olemisen kartalla. Jimmy Cheelle ongelma on erityisen polttava; hän on romantikko, joka ajautuu ongelmiin yrittäessään olla yhtä aikaa sekä poliisi että hathaali, navajotietäjä. Joe Leaphorn kuuluu vanhempaan sukupolveen, joka suuntautui aikanaan jyrkemmin kohti valkoisten maailmaa; hänelle navajoperimä on enemmän käytännön kuin elämänfilosofian asia. Huomattavaa on, että molemmat poliisit ovat hyvin koulutettuja; he ovat kumpikin suorittaneet tutkinnon yliopistossa, ja heillä on siten laajempi näkökulma elämisen tyyleihin kuin tavallisella navajolla.

Samasta ristiriidasta kumpuavat myös tarinoiden rikokset: navajokulttuurin ja modernin maailman välisestä törmäyksestä. Ajan varas on tästä hieno esimerkki; Arizonan muinaista anzazi-kulttuuria tutkinut arkeologi katoaa selittämättömästi erämaahan suuntautuneella tutkimusretkellään. Joe Leaphorn kiinnostuu tapauksesta, joka aluksi vaikuttaa yksinkertaiselta katoamistapaukselta; Leaphornin mielestä siihen liittyy aivan liikaa sattumia. Koko tarinan ajan pohditaan kysymystä siitä, kuka omistaa navajojen reservaattiin liittyvän menneisyyden, kenellä on oikeus määritellä sen sisältö. Ja mikä parasta; tämä pohdinta tapahtuu täysin tarinan taustalla, viitattuna todellisuutena, jolla kuitenkin on konkreettiset muodot arkitodellisuudessa. Harva dekkarikirjailija onnistuu tässä vaikuttamatta lähetyssaarnaajalta.

Hillerman ei ole erityisen kiinnostunut rikoksesta tai ”pahuudesta”. Hänelle on tärkeämpää miljöön ja henkilöiden uskottava kuvaus. Hän ei koe välttämättömäksi keskittyä rikoksen makaabereihin yksityiskohtiin tehdäkseen lukijaan vaikutuksen. Tarinoiden syvyys aukeaa vasta ajan kuluttua; yllättäen huomaa ajattelevansa Jimmy Cheetä tai Joe Leaphornia seisoessaan liikennevaloissa tai vaappuessaan rullaportaiden vietävänä kauppakeskuksen uumenissa. Tämä on hyvän kirjallisuuden merkki; jotain on välittynyt lukijan tajuntaan. Kenties pisara hozhoa, navajojen Kauneuden tietä, henkisen eheyden ihannetta.
 

15.12.2009