Hergé: Castafioren korut

Otava 1974

”Mistähän se johtuu, että aina kun hän laulaa, minulle tulee mieleen, kuinka jouduin pyörremyrskyyn Länsi-Intian merillä aikanaan” (Kapteeni Haddock, Seitsemän kristallipalloa)

Tintti täytti tänä vuonna 75 vuotta, sillä ensimmäisen kerran hän ilmestyi sarjakuvan tähtikartalle 10. tammikuuta 1929. Juhlavuoden kunniaksi joulukuun mielikirja on Castafioren korut, joka ilmestyi jatkosarjana ensimmäisen kerran vuosina 1961-1962, ja albumimuodossa vuonna 1963. Suomeksi se ilmestyi vuonna 1974.  

Castafioren korut on monessa suhteessa erikoinen Tintti-tarina; ensinnäkään siinä ei päällisin puolin tapahdu juuri mitään. Diiva - Bianca Castafiore - tulee kutsumatta vierailulle eikä isäntäväki voi hänen tuloaan väistää: kapteeni Haddock on venäyttänyt nilkkansa. Vamma estää kapteenin vapaan liikkumisen, mutta on toisaalta niin lievä, ettei häntä tarvitse varjella. Kohtalo saa vapaasti altistaa hänet pahimmille oikuilleen. Castafiore mullistaa Moulinsartin elämän; äänimaailman täyttää skaalojen harjoittelu, mediaväki televisiota myöten valtaa linnan salit ja mikä järkyttävintä – kapteeni joutuu luopumaan villapaidastaan! Hän esiintyy kotonaan puku päällä ja tukka kammattuna, mitä ei ole tapahtunut sitten Seitsemän kristallipallon, jolloin kapteeni tuoreena Moulinsartin isäntänä yritti käydä tilanherrasta. 

Kuvakerronta Castafioren koruissa on poikkeuksellisen taidokasta. Tarinan rytmi rikkoo toistuvasti kuvaruutujaon rajat. Albumia selatessa tuntuu kuin lukisi kuvasuunnitelmaa johonkin moderniin televisiosarjaan. ”Kamera” heilahtelee huomion kohteesta toiseen, henkilöt puhuvat kuvan ulkopuolelta, ääniefektit ennakoivat tapahtumia. Kerronta luo ahdistavan tunnelman, joka kuvastaa oivallisesti kapteeni Haddockin mielentilaa. Vastaavaan kerronnalliseen taituruuteen on päästy vasta joissain 1990-luvun televisiosarjoissa.

 Taidokas kuvakerronta ei kuitenkaan ole itsetarkoitus vaan se tukee tarinaa ...  niin mitä tarinaa? Mitä ”Castafioren koruissa” loppujen lopuksi tapahtuu? Koruvarkauskin osoittautuu kerta toisensa jälkeen olemattomaksi. Vastaus on että kysymyksessä on komedia: komedioissahan ei oikeastaan ole tarinaa, vaan ne ovat kuvauksia ihmisistä hallitsemattomissa tilanteissa. Komedioissa ei kukaan tai mikään säilytä kasvojaan, vaan ihmiset ja asiat ammutaan lennosta kuin kyyhkysparvi. Jäljelle jäävät vain teennäisiksi osoittautuneet tavat ja sosiaaliset koodit. 

Castafioren koruja voi verrata Jacques Tatin elokuviin – lähinnä mieleen tulevat Riemuloma Rivieralla tai Enoni on toista maata. Molemmille taiteilijoille yhteistä on käsitys siitä, että normaali arkiolotila voi olla yhtä suuri seikkailu kuin maailman ympäri purjehdus. Tästä kulmasta katsoen ”Castafioren korut” on modernismia puhtaimmillaan, se on komedia modernista ihmisestä. 

Kunnioitukseni Hergéä kohtaan sarjakuvataiteilijana kohoaa kohisten; hän aloitti banaaleilla seikkailukertomuksilla, 1930-luvulla Tintti kehittyi kuvaukseksi kansainvälisestä politiikasta, sodan jälkeen Tintti manifestoi kehitysoptimismia käymällä kuussa, Castafioren koruissa hän kommentoi 1950- ja 1960-luvun yhteiskuntaa komedialla, jota voi verrata eurooppalaisen modernismin parhaimpiin teoksiin.

15.12.2009