Stephen Toulmin:

Kosmopolis: Kuinka uusi aika hukkasi humanismin perinnön

WSOY 1998

Viime vuosisadan lopulla havahduttiin huomaamaan, että valistuksen ajan aateperintö ei enää riitä modernin maailman ongelmien ratkaisemiseen. Erityisesti luottamus teknologiaan on menettänyt uskottavuuttaan; ehkäpä kaikille ongelmille ei löydykään mekaanista ratkaisua. Tämä keskustelu on jatkunut viimeiset parikymmentä vuotta, ja Stephen Toulminin kirja on yksi siihen keskusteluun osallistuneista puheenvuoroista.

Mikä on siis mennyt pieleen? Toulminin mielestä olemme liian helposti hyväksyneet luonnontieteiden vaaliman käsityksen tieteen historiasta. Olemme tottuneet näkemään luonnontieteiden historian sarjana suurmiehiä, jotka toinen toisensa hartioille kohoten tavoittelevat totuutta maailmasta. Olemme siten tehneet sen virheen, että projisoimme oman aikamme käsityksen tieteestä menneisyyteen – ikään kuin 400 vuotta sitten elänyt ihminen ajattelisi tieteestä samoin kuin nykyajan tutkija.

Toulmin vaatii meitä irrottautumaan kritiikittömästä suhtautumisesta luonnontieteiden historiaan; siihen pitäytyminen johtaa vain umpikujaan. Jos haluamme pelastaa kulttuurimme (tai ainakin sen terveet osat) meidän tulee sijoittaa luonnontieteiden synty oikeaan historialliseen yhteyteensä. Luonnontieteiden sankareilta tulee riisua ylimääräinen glooria, ja nähdä heidät ihmisinä, jotka monin eri tavoin ovat oman aikansa vankeja. Vain tällä tavoin, uudelleen kontekstualisoimalla luonnontieteiden vaiheet, voimme ymmärtää, millä tavoin luonnontieteiden saavuttama valta-asema liittyy 1900-luvun suureen umpikujaan, ja miten pääsemme siitä ulos.

Tämän mittavan työn Toulmin aloittaa tarkastelemalla modernin tieteen ensivaiheita ja erityisesti Rene Descartesin asemaa luonnontieteiden filosofian kehittäjänä. Toulmin sijoittaa Descartesin elämän ja ajattelun 1600-luvun suurta kriisiä vasten ja osoittaa kuinka modernin tiedekäsityksen perustassa oleva ”matemaattisen todistelun” vaatimus heijastaa koko maanosaa myllertäneiden sotien ja muutosten luomaa epävarmuutta. Levottomina aikoina ainoa totuuden turva tuntui löytyvän abstraktista matematiikan maailmasta, joka oli tyystin irrallaan ajallisen maailman monimutkaisista vaatimuksista. Tämä käsitys löi itsensä läpi siitä huolimatta, että se oli yhtä ”ongelmallinen” kuin varhaisempi tiedekäsitys, joka haluttiin murentaa. Siten, Descartesin vaikutuksesta, tiede hylkäsi kaiken tiedon, joka oli paikallista, perittyä tai ainutkertaista. Tässä mielessä uusi aika hylkäsi renessanssin ja renessanssihumanistien perinnön.

Toulminin tarkastelukulmasta katsoen näyttää johdonmukaiselta miten moderni tiede alkuvaiheistaan lähtien sitoutui totaalisen valtiokäsityksen palvelukseen*; uusi tiede, joka hylkäsi kaiken paikallisen, suhteellisen ja erityisen, tuki mainiosti hallitsijoiden absoluuttisen vallan vaatimuksia - riippumatta paikallisista tavoista tai perinteestä.

Seuraukset olivat kohtalokkaita, monessa suhteessa.

*”Älä koskaan luota tiedemieheen; tiedemies on aina rahoituksen puolella!”
 Anon.
 

16.12.2009