Paavo Haavikko: Puiden ylivertaisuudesta,

Art House, 1993

Paavo Haavikon runot kuuluvat lempikirjallisuuteeni, mutta huomaan myös, että minun on vaikea kirjoittaa niistä. Kirjailija on tunteita herättävä henkilö: kärttyinen vanha mies, joka valittaa aina ja kaikesta ja ennustaa iankaikkista tuhoa sivistykselle - sellaisena kuin me sen tunnemme. Mies, jota kutsutaan modernistien ruhtinaaksi - jopa vierailla kielillä kirjojen kansissa - mutta joka omasta mielestään on ylenkatsottu ja aiheettomasti syrjitty. Käsittämätöntä.

Ehkä Haavikon asenne kertoo jotain oleellista siitä kirjallisuustaistelusta, jota Suomessa käytiin 1950–luvulla modernistien ja traditionalistien välillä; taistelun kuluessa haavoitettiin monta egoa - parantumattomasti, kenties.

Mutta … ne runot, ne runot ovat jotain: hyvin kirjoitettuja, huolellisia ja täynnä vivahteita. Miehellä on kadehdittava tekniikka; mielivaltaisiltakin vaikuttavat säkeet tuntuvat asiallisilta, merkityksellisiltä. Näissä runoissa ei ole mitään pienipiirteistä, vaan jokainen säe hahmottaa suurta maailmaa – historiaa, nykyisyyttä, elämää. Vaikka Haavikko toisinaan peittää jälkensä niin hyvin, että lukija eksyy, niin silti näiden rivien lukeminen on palkitseva kokemus.

Runojen lukemisessahan ei ole kysymys kirjoittajan tarkoituksen ymmärtämisessä; yleensä se alkuperäinen konteksti on tavoittamattomissa. Ne mielleyhtymät, jotka lukija runosta saa, ovat erilaiset kuin ne, mitä kirjoittaja kirjoittaessaan on ajatellut. Silti jokainen tulkinta on oikea. Tärkeintä on, että ajatus liikahtaa.

Mikä on hyvä runo? Hyvä runo antaa lukijalle tilaa: runoilija vaikenee ja teksti puhuu. Niin paradoksaaliselta kuin se tuntuukin, Haavikon runoissa runoilija vaikenee. Näillä teksteillä ei ole mitään tekemistä kärttyisen vanhan äijän kanssa! Tai jos on, se ei häiritse lukemista.
 

15.12.2009