KOLUMNI
Osuuskuntayrittäjyys vaihtoehtona
luovan alan toimijalle - työtä ja muutakin elämää/Ann-Mari
Karvinen
Tapahtumat ja luova talous – mustaa huumoria?/Juha Iso-Aho
(Post)strategisessa
mielentilassa/Kari Ilmonen
Luovien alojen kehittäminen –
ohi menevä diskurssi vai pysyvä strateginen työkalu?/Kimmo
Kainulainen
-----------------------
OSUUSKUNTAYRITTÄJYYS
VAIHTOEHTONA LUOVAN ALAN TOIMIJALLE - TYÖTÄ JA MUUTAKIN
ELÄMÄÄ
Yrityksen perustamiseen on monella luovan alan toimijalla
vähintäänkin vieras suhde. Bisnes ja oma taiteellinen tai
luovaan toimialaan liittyvä tekeminen saattaa tuntua
epäpyhältä allianssilta.
Työ on iso osa elämää ja parhaimmillaan luovan alan ammatti
sisältää sekä työn iloa että tekemisen vapautta. Mielestäni
on tärkeää, että tekemisen työkalut ovat sellaisessa
harmoniassa keskenään siten, että prosessi on tekijälleen
hyvä ja lopputuloksesta tulee laadukas sekä tekijän että
asiakkaan mielestä. Siksi kannattaa oman työnteon eri
vaihtoehtoja harkitessaan perata omien taitojen lisäksi myös
omat asenteet ja periaatteet.
Ensin taidoista; sisältöosaamisen lisäksi suureen osaan
itsenäisesti tehtävästä työstä vaaditaan sellaista
pakollista osaamista, jolla ei ole mitään tekemistä
luovuuden kanssa, pikemminkin päinvastoin. Kun esimerkiksi
yhdistyksen toiminta kehittyy harrastustasolta
liiketoiminnaksi ja työpaikoiksi, löytyy useita pakollisia
osaamisalueita, jotka eivät liity toiminnan luovaan
sisältöön mutta ovat yhtä kaikki elintärkeitä toiminnan
menestyksellisyyden kannalta.
Monipuoliseen osaamiseen kannattaa kiinnittää erityistä
huomiota. Tyypillinen luovan alan toimijan piirre on
samanhenkisten, saman alan ihmisten ryhmittyminen
rakastamansa asian ympärille. Pahimmassa tapauksessa
saatetaan jättää hoitamatta juuri niitä pakollisia asioita,
joilla ei ole mitään tekemistä sisällön kanssa mutta jotka
saattavat kaataa koko hankkeen. Monipuolisen osaamisen
arvostamisen taustalla on perusteesi; on ymmärrettävä mitä
ei itse ymmärrä. Varsinkin organisaation muutostilanteissa
ja kehitysvaiheissa tämä on erityisen olennaista.
En voi liikaa painottaa tasokkaan yleis-, talous- ja
henkilöstöhallinnon ja monipuolisen osaamisen osuutta
menestyvässä liiketoiminnassa myös luovalla alalla.
Perusrakenteiden laatu varmistaa osaltaan sen, että
asiakkaalle näkyvä lopputulos on myös laadukas:
Päätöksenteon ja hallitustyöskentelyn osaamisella
varmistetaan tuki operatiiviselle toiminnalle. Hallituksen
on osattava työnsä ja tajuttava vastuunsa ja toiminnasta
vastaavan operatiivisen johdon ymmärrettävä omansa. Roolien
ja pelisääntöjen on oltava selkeitä.
Henkilöstöhallinnon osaamisella varmistetaan, että useasti
vaihtuva henkilökunta – osa heistä talkoolaisia, palkattuja
tai esimerkiksi opiskelijaharjoittelijoita - toimii
yrityksen, yhdistyksen tai säätiön tavoitteiden mukaisesti
ja että organisaatiossa jokainen tietää tehtävänsä. Myös
henkilöstön oikeusturva, hyvä työympäristö ja
henkilöstöjohtamisen laatu on otettava huomioon.
Taloushallinnon laatu vaikuttaa myös suoraan toiminnan
tuloksellisuuteen. Rahoitusrakenteen selvittämisellä ja
riskianalyysillä etsitään kehittämistarpeet ja torjutaan
turhat riskit (esimerkkinä toiminnan vastuuvakuutukset).
Rahoituspohjan laajentamisessa ja vakauttamisessa voidaan
tutkia myös julkisen sektorin rahoitusmahdollisuuksia:
esimerkkeinä työllistämistuet, normaali yritystoiminnan
tuki, kulttuurialan rahoitusmuodot. Toimijan omien myytävien
tuotteiden ja palveluiden osalta oikea hinnoittelu,
laskutuksen toteutus ja seuranta sekä vero- ym.
velvoitteiden asianmukainen hoitaminen tukee koko
organisaation laadukasta ja pitkäjänteistä toimintaa.
Kuulostaako ihanalta? Tarkoituksenani ei ollut tainnuttaa
lukijaa kaikella pakollisella ja virallisella. Muistutanpa
vain vakavasti siitä, että sisältöosaamisen lisäksi luovan
alan toimijoilla, organisaatiomuodosta huolimatta, on oltava
sama perusosaaminen kuin muillakin työkseen asioita
tekevillä organisaatioilla. Samat säännöt sitovat, samat
lait ovat voimassa. Näiden velvoitteiden laiminlyönnistä on
synkkiä seurauksia ja ne on syytä ottaa huomioon. Siksi
yksittäisen toimijan tai organisaation on syytä miettiä
mihin haluaa keskittyä, ja rehellisesti katsoa myös omaa
osaamistaan.
Jos päätyy pohdinnoissaan siihen, että ominta osaamisen
aluetta on esimerkiksi sisältöön liittyvä tekeminen eikä
hallinto, on osuuskuntayrittäjyys varteenotettava
vaihtoehto. Suomessa on monia kulttuurialan osuuskuntia ja
niillä varmasti toisistaan poikkeavia menettelytapoja.
Ainakin yksi yhteinen ominaisuus niissä on; jäsen voi ostaa
osuuskunnaltaan hallinnon ja talouden palvelut ja keskittyä
omaan varsinaiseen ammattiinsa – tai ammatteihinsa. Ilman
motivaatiota ja osaamista suoritettu harrastelu
taloushallinnon puolella voi käydä turhan kalliiksi.
Kansainvälinen osuustoimintaliitto ICA on määritellyt
osuuskuntatoimintaa osuvasti vuonna 1996:
”Osuuskunta on itsenäinen henkilöyhteisö, johon jäsenet
liittyvät vapaaehtoisesti toteuttaakseen yhteisesti
omistamansa ja demokraattisesti hallitsemansa yrityksen
avulla taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia tarpeitaan
ja tavoitteitaan.”
Osuuskunnassa, ainakin isommassa, on myös se etu, että jäsen
pystyy melko pitkälle valitsemaan oman toiminnallisen ja
sosiaalisen roolinsa sen sisällä; osuuskunta voi jäsenelle
olla se kuokka jolla Jussi suota kuivaa, tai se voi olla oma
Beatles, jossa jaetaan muutakin elämää kuin pelkkä työ.
Myös perinteisessä työelämässä on monessa tehtävässä käynyt
niin, ettei aikaa ”varsinaisen työn” hoitamiselle ole
riittävästi kaiken ylimääräisen sälän viedessä leijonanosan
työajasta. Monet hakevat elämänlaatua työelämänsä
järjestelyihin – osuuskunnan kautta toimiminen voi olla
joillekin perinteistä työelämää sopivampi ratkaisu.
Itseäni viehätti aikanaan ajatus työn ja muun elämän
selkeämmästä jakamisesta. Amerikkalainen käsite R O W E (results
only work environment) tarkoittaa vapaasti muotoiltuna sitä,
että palkka maksetaan työstä x ja on tekijän oma asia miten
hän homman hoitaa - ja missä - kunhan ennalta sovitut
määreet työn lopputuloksen suhteen täyttyvät. Osoitteesta
http://caliandjody.com/ löytyy lisää käsitteestä.
Ajatus viehättää minua edelleenkin. Se vapauttaa työpäivän
paikasta, kahdeksan ja neljän kahleesta, ja parhaimmillaan
mahdollistaa hyvän elämänlaadun sekä työn että elämän
osalta. Käytännön esimerkki työpäivästäni; aloittelin
aamulla sähköpostin perkaamisella (kiinteistöjä, koulutusta)
lämmitin samalla pönttöuunia. Kun saan tämän tekstin
pakettiin, menen jäälle kävelemään - täällä Putikossa
paistaa nyt aurinko hohtaville hangille. Sen jälkeen
ruokailua ja postit, sitten vielä muutaman tunnin työpaketti
(aineisto valmiiksi koulutustilaisuuteen, tarjouksen
valmistelu, kiinteistöselvitys). Makuja on monia, mutta
itselleni nämä asiat ovat sellaisia elämänlaatutekijöitä,
joista olen valmis maksamaankin.
Osuuskuntayrittäjyys myös mahdollistaa jäsenelleen melko
vaivattoman tavan tehdä hyvin monipuolista toimenkuvaa.
Monelle taiteilijalle esimerkiksi opetustyö tai
kirjoittaminen on olennainen osa tuloja – erilaisten
tehtävien myynti osuuskunnan kautta on monesti sekä
helpompaa että tuottavampaa kuin työsuhteessa. Itselleni on
ajan mittaan syntynyt melko omituinen työnkuva, johon kuuluu
kaikkea näyttelysuunnittelusta organisaatiomuutosten kautta
vanhojen talojen korjaamiseen. Pidän näistä kaikista
hommista, mutta etsikääpä minulle se työpaikkailmoitus jossa
halutaan joku tekemään juuri tätä työtä.
Kokemukseni mukaan monipuolista toimenkuvaani on helpointa
tehdä juuri oman osuuskuntani, Lilithin, kautta. Voin
keskittyä omaan ”sisältöosaamiseeni” vaikkei se taidetta
olekaan ja uskoa byrokratian niille, jotka sen osaavat.
Lopputulos on varmasti parempi kuin se, että itse, yksin
yrittäisin tehdä kaiken. Osoitteesta
www.lilith.fi löytyy lisää tietoa meidän tavastamme
tehdä töitä.
Ann-Mari Karvinen
annmarikarvinen@lilith.fi
-----------------------
TAPAHTUMAT JA LUOVA TALOUS –
MUSTAA HUUMORIA?
Kuvitellaanpa tilanne, että joku nuori valopää keksisi
ryhtyä suunnittelemaan kansainvälistä
kamarimusiikkifestivaalia. Kuvitellaan vielä, ettei niitä jo
ennestään olisi joka maakunnassa. Näinä luovan talouden
buumin aikoina – jota ehkä edes maailmanlaajuinen
finanssikriisi ei kokonaan lannista – tällaisen hankkeen
parissa askaroiva osaisi varmaan hakeutua yritysneuvojan
pakeille.
Normaalilla bisneslogiikalla neuvot kamarimusiikkihörhölle
tulisivat kuin apteekin hyllyltä. Ensinnäkin on
varmistettava, että seudulla jolle tapahtuma perustetaan, on
riittävästi asiasta kiinnostunutta asiakaskuntaa, jonka
varaan peruskysyntä voitaisiin rakentaa. Sitten on tietenkin
oltava riittävästi laadukkaita ja sopivan kokoisia
esiintymistiloja, joissa on asianmukainen kalusto. Edelleen
on otettava huomioon majoituskapasiteetin riittävyys ja
sujuvat kulkuyhteyden maan ja maailman eri kolkilta. Ei
olisi haitaksi jos tapahtumapaikkakunta tunnettaisiin jo
ennestään tasokkaasta musiikkikulttuuristaan, jolloin olisi
helpompi houkutella niin soittajia kuin yleisöäkin paikalle.
Näillä reunaehdoilla Suomesta tapahtumapaikaksi olisi
tarjolla hyvällä tahdolla ajateltuna ehkä kaksi tai kolme
järkevää vaihtoehtoa, mutta Helsinkiinhän tuollainen
festivaali olisi lopulta kuitenkin sijoitettava. Esimerkkinä
huonosta ideasta sijoituspaikaksi voisi käydä vaikkapa
kainuulainen Kuhmon kaupunki.
Kuhmossa ei nimittäin täyty yksikään noista melko itsestään
selviltä tuntuvista edellytyksistä. Tai ehkä nyt jo jotkin
täyttyvät, mutta ei silloin kun Kuhmon kamarimusiikki
1970-luvun alussa perustettiin. Tällä hetkellä Kuhmossa on
kuitenkin yksi maailman arvostetuimmista
kamarimusiikkitapahtumista, jonne myydään yli
kolmekymmentätuhatta pääsylippua vuosittain. Asiakkaista
noin puolet tulee pääkaupunkiseudulta.
Tämä on luovan talouden ydintä. Sitä, jota Richard E. Caves
on luovan talouden seitsemän prinsiipin listallaan
luonnehtinut ”Kukaan ei voi tietää (Nobody knows)
-periaatteeksi”. Alan tuotteiden menestystä ei sen mukaan
ole mahdollista ennustaa etukäteen eikä myöskään täysin
ymmärtää jälkikäteen. Siinäpä on haastetta tällä kentällä
toimiville konsulteille ja rahoittajille.
Kuhmon esimerkissä on toinenkin luovan toimialan
näkövinkkelistä kiinnostava piirre. Kuhmon kamarimusiikkia,
kuten lähes kaikkia merkittäviä suomalaisia festivaaleja,
pyörittää edelleenkin yhdistys. Kyse ei siis ole
yritystoiminnasta.
Tapahtuma on silti luonut ympärilleen yhteiskunnallista,
kulttuurista ja taloudellista toimeliaisuutta. On rakennettu
muhkea Kuhmo-talo, työllistetty useampi ympärivuotinen
työntekijä, perustettu kamarimusiikin osaamiskeskus,
tuotettu miljoonien eurojen arvosta matkailutuloa alueen
yrittäjille ja ylläpidetty kaupungin imagoa.
Kyllä, tähän kaikkeen on tarvittu sekä kunnan, että valtion
subventioita, siis niitä verorahoja, mutta lopultakin vain
pieni osa tapahtuman budjetista. Esimerkiksi Kuhmon
kaupungin avustuksen osuus festivaalin tuloista on alle
kymmenen prosenttia.
Minusta tässä on ilman muuta kyse luovasta taloudesta siinä
missä tietokonepeliteollisuudessa tai elokuvatuotannossa,
vaikka se ei olekaan voittoa tuottavaa yritystoimintaa.
Etelä-Karjalassa on noin vuoden verran pureuduttu
tapahtumatuotannon kehittämiseen Lappeenranta-Imatra
-kaupunkiseudun aluekeskusohjelman rahoituksella. Viime
talvena tehdyssä selvityksessä kävi ilmi, että alueella on
lähes neljäkymmentä säännöllisesti järjestettävää
kulttuurisisältöistä tapahtumaa. Näissä käy vuosittain 150
000 – 200 000 ihmistä ja ne pyörittävät noin kahden
miljoonan euron liikevaihtoa.
Tunnetuimpia tapahtumista ovat Imatra Big Band Festival ja
Lappeenrannan laulukilpailut, mutta niiden takana on
hämmästyttävä kirjo festivaaleja, joiden sisällöt
vaihtelevat eksoottisista teatterimuodoista klassiseen
kitaramusiikkiin, rockista barokkiin ja ugrikulttuurista
antiikkiin. Etelä-Karjalan tapahtumat ovat aluetaloudelle ja
matkailulle piilevä voimavara, mutta samalla myös turhan
tarkoin varjeltu salaisuus.
Alueen tapahtumien tunnetuksi tekeminen aloitettiin
toisiinsa tutustumisesta. Viime tammikuussa kuutisenkymmentä
alan toimijaa kokoontui keskustelemaan ja ideoimaan
kehittämistoimia Lappeen vanhaan pappilaan. Tilaisuus
pursuili luovaa henkeä ja kohtaamisissa oli aistittavissa
aitoa yhteistyötahtoa: ”Minä osaan tätä, sinä tuota, mitä
voisimme tehdä yhdessä?” Verkoston rakentaminen oli alkanut.
Vaikka tilaisuuden tarkoitus ei ollut ensisijaisesti uusien
tapahtumaideoiden generointi, koska olemassa olevienkin
festivaalien kehittämisessä on runsaasti mielekästä työtä,
ei siltä tällaisessa joukossa voinut välttyä.
Hersyvimmästä päästä innovaatioita oli Mustan huumorin
festivaali, jonka ohjelmistoon kuuluisivat muun muassa
vuoden rajallekyydittävän ja vuoden kateellisimman
eteläkarjalaisen valinnat, huonon palvelun päivä (tulpabonus!),
venäjän ja ruotsinkielisiä luentoja yhteistyöstä huonosti
tulkattuna, päivä rekkajonossa (hädän tullen kuse pulloon!)
sekä jurotusta ja jupinaa toreilla ja puistoissa. Muun
muassa tämä idea sekä hankkeen tuloksena syntynyt Kyllä
tapahtuu! Tapahtumatuotannon toimenpideohjelma
lue lisää...
Mutta olisiko Mustan huumorin festivaalissa ainesta
seuraavaksi luovan talouden menestystarinaksi? Nobody knows.
Juha Iso-Aho
Aluekoordinaattori
Humanistinen ammattikorkeakoulu
Kulttuurituotannon koulutusyksikkö
Joutsenon kampus
juha.iso-aho@humak.fi
-----------------------
(POST)STRATEGISESSA MIELENTILASSA
Nuorehkona ja innokkaana sekä jossain määrin romanttiseen
radikalismiin taipuvaisena kulttuurintutkijana (ei-väit.)
kirjoitin viitisentoista vuotta sitten julkaisuuni
Kulttuurin strategiat seuraavanlaiset saatanalliset säkeet:
”Päämäärärationaaliset strategiat ovat muodostuneet (post)modernin
yhteiskunnan eri toimintalohkoilla tämän ajan iskukykyiseksi
suunnittelumalliksi. Strategiatyöryhmät ovat imagojen ja
virtaviivaisen merkkikielen työpajoja, joiden
toimintaideaalit esittäytyvät omissa merkeissään:
”projektiluontoisuus”, ”joustavuus”, (…) ”tehokkuus” ja
”kehitysoptimismi” sekä ”idearikkaus”. Strategiaympäristöt
ja –ihmiset näyttäytyvät ulospäin vapauden ja
positiivisuuden vaalijoina, suurten massojen kyvykkäinä ja
luovina etujoukkoina – markkinatalouden väsymättöminä
uudisraivaajina. Strategisen suunnittelun kiihokkeita ovat
kaikkinaisessa taloudellisessa ja imagollisessa kilpailussa
menestyminen, orastavan yhteiskunnallisen kaaoksen hallinta
ja lisääntyvä myöntyminen sille levottomuudelle, jonka
aiheuttaa tietoisuus riskiyhteiskunnan ennennäkemättömistä
vaaratilanteista (…).”
Ja jottei tuonaikaisen julistukseni moralismia lähentelevä
tyylilaji jäisi epäselväksi, vyöryköön tähän vielä yksi
jämäkänoloinen virkkeistö:
”Samalla kun keskusjohtoiset hallintajärjestelmät ovat
osittain murenemassa ja suuret henkiset kertomukset (myös
tiede?) ovat menettämässä turvallista merkitysperustaansa,
yhteiskunnallinen valta ja vastuu valuvat alueiden ja
paikallisyhteisöjen strategisiin suunnittelukehikoihin.
Strategiset työpajat, jotka miehitetään useimmiten oman
alueen vallankäyttäjillä ja mieluiten ’yhteistyöhenkisillä
asiantuntijoilla’, perustavat toimintansa kielellisesti
hallittuihin ymmärrystapoihin, yhteiseen kielipeliin.
Nopeasti näkösälle kiihdytetyt kielelliset merkit,
esimerkiksi ’kestävä kehitys’, ’kulttuurikunta’, ’ekokunta’
ja ’bisneskaupunki’, antavat vaikutelman, että kaikkialla
tapahtuu koko ajan jotakin ja että tapahtumat ovat
sysättävissä liikkeelle lähes yksinomaan mielikuvallisten
sopimusten ja profilointien kautta. Jos halutaan,
kaupalliset konsulttitoimistot imagotehtailun mestareina
tekevät tämän vielä nopeammin, tehokkaammin ja kenties
taitavammin.”
Jaksamatta ottaa kantaa – nyt habituaalisesti jokseenkin
korrektina senioritutkijana (väit.) – tekstieni sisältöön
totean, että niiden elämyksellistä tyylilajia ikävöin
lähinnä nostalgisesti, varsinkin niiden hengellisyyttä
hipovaa mielialaa. Virkkeissä värisee adornolainen paatos.
Kyseisten säkeiden jälkeen tempauduin mukaan lukuisiin
kulttuurialan strategiatyöryhmiin ja –hankkeisiin, joihinkin
vieläpä vetäjän roolissa, enkä saa enää mitenkään samaa
kohottavan kriittistä tunnelmaa sieluuni, vaikka aihetta
saattaisi ollakin. (Post)strategisessa mielentilassa
lohkareiset ja särmikkäät dikotomiat ovat hioutuneet ja nyt
strategiapalaverit tuntuvat semiotiikaltaan ja tunnelmaltaan
pehmeiltä ja pyöreiltä rupattelutiloilta, joissa tuoksuvat
tuore pulla ja Presidentti-kahvi. Enää ei tarvitse nurista
niska punaisena, että näiden kaiken maailman
strategiatyöryhmien myötä markkinaideaaleihin nojaava
merkkikieli ideologiana läpäisee entistä syvällisemmin ja
laajemmin kaikki julkiset ja intiimit elämänalueet ja että
ajan pyhäksi toteemiksi on nousemassa elämismaailman tuote-
ja imagomuotoisuus.
Mutta jotta ei tieni (post)strategiseen keveyteen ja
valoisuuteen näyttäisi liian helpolta, haluan muistuttaa
vielä yhdellä tavalla aiheeseen liittyneistä kolotuksistani.
Nyt 9 euron tarjoushinnalla ostettavasta runokokoelmastani
Aamun Karpalo (1995) löytyy seuraavanlainen museaalinen
teksti:
Istun kabinetissa tuulenpelättimien seurassa.
Halkovat huuliaan isänmaan,
milloin minkäkin nimeen.
Eksyvät aina, hämmentyvät.
Päättävät sitten, että strategia kirjoitetaan
ennen kuin yksikään poistuu elävänä.
Tartun ovenkahvaan lähteäkseni.
Se on sähköistetty.
Kari Ilmonen
ma. professori, tutkimusjohtaja
Kokkolan yliopistokeskus Chydenius
kari.ilmonen@chydenius.fi
-----------------------
LUOVIEN ALOJEN KEHITTÄMINEN – OHI MENEVÄ DISKURSSI VAI
PYSYVÄ STRATEGINEN TYÖKALU?
Luovien alojen ja elämysteollisuuden kasvusta käyty
keskustelu voimistui Suomessa 2000-luvun taitteessa, jolloin
ilmestyi muutamia keskeisiä aihepiiriä käsitteleviä teoksia.
Erityisesti Richard Floridan luovaa luokkaa käsittelevä
tutkimus sai huomattavan paljon julkisuutta osakseen. Lähes
kyllästymiseen saakka olemme saaneet kuulla alueiden
kehittämisseminaareissa floridalaisia näkemyksiä
homoindekseistä, luovista kaupungeista ja kolmesta T:stä.
Kaikissa itseänsä kunnioittavissa maakunnissa on pidetty
luovan talouden kasvua käsitteleviä seminaareja. Maahamme
muodostui ikään kuin uusi oppisuuntaus, uskomus tai itseänsä
toteuttava ja uusintava hegemoninen diskurssi, jonka mukaan
luovasta taloudesta on muodostumassa kansakuntien ja
alueiden kilpailukyvyn uusi tukipilari. Samalla nousi esille
vastareaktio, kuten aina uuden ja vieraan ilmiön yhteydessä.
Kysyttiin: Mitä ovat luovat toimijat? Emmekö kaikki ole
luovia? Ovatko väitteet luovasta luokasta ainoastaan
elitististä retoriikkaa vailla todellista kytköstä
arkielämään? Todettiin, että kaikkien alojen ihmiset
kirvesmiehestä professoriin ansaitsevat luovan toimijan
tittelin. Astetta vaikeampaa oli hahmottaa sitä, minkälainen
on luova alue. Mikä tekee alueesta luovan? Yritykset,
ihmiset, teknologiset innovaatiot, instituutiot, arvot,
elinympäristö, verkostot vai imagot? Perustellusti luovan
talouden diskurssi sai myös kritiikkiä osakseen.
Vähitellen luovien alojen kehittäminen sai Suomessa
uskottavan ja tärkeän kehittämispoliittisen aseman.
Diskurssi muuttui alueiden kehittämisen konkreettiseksi
työkaluksi, joka ilmeni esimerkiksi siten, että alan
kehitystä linjaavia strategioita on julkaistu viime vuosina
runsaasti niin kansallisella kuin alueellisellakin tasolla.
Keskeinen perustelu luovien alojen strategisen aseman
vahvistumiselle on liittynyt tutkimuksiin, jotka ovat
osoittaneet luovien alojen merkityksen kasvaneen alueiden
kilpailukyvyn osa-alueena. On käynyt ilmeiseksi, että
jälkiteollisissa yhteiskunnissa syntyy korvaavia työpaikkoja
palveluvaltaisille aloille, kuten matkailu- ja vapaa-ajan
sektorille, jotka edellyttävät tuotteilta elämyksellisyyttä,
aineetonta pääomaa. Ruhrin teollisuusalueen tuhannet
työpaikat kulttuuri- ja vapaa-aikasektorilla osoittavat
elinkeinorakenteen muutoksen konkreettisesti – onko sama
jälkiteollisen palveluyhteiskunnan tuuli pyyhkäisemässä
parhaillaan myös Kemijärven sellutehtaan yli?
On väitetty, että ihmisistä on tullut yhä elämyshakuisempia.
Yksilöllistyvässä yhteiskunnassa ihmisyksilöt ovat tulleet
entistä huolestuneemmiksi siitä, ovatko juuri minun
kokemusmaailmani säiliöt täyttyneet riittävästi
eksoottisista ja yllättävistä elämyksistä. Identiteettimme
ei suinkaan ole tämän päivän moniarvoisessa yhteiskunnassa
itsestään selvyys – sitä on jatkuvasti rakennettava ja
tuettava erilaisilla elämäntyylivalinnoilla. Sähköinen
verkkokauppa tarjoaa sille yhden kanavan.
Digitaalista sisältötuotantoa, uusmediateollisuutta, on
pidetty jo vuosia luovan talouden kasvun keskeisenä
moottorina. Suomessa sisältötuotanto on nähty työllisyyttä
lisäävänä ja uusia toimeentulomahdollisuuksia luovana alana.
Mauri Ylä-Kotolan mukaan uusi mediakulttuuri tarjoaa
käyttäjilleen mahdollisuuden nähdä itsensä, toisen, vieraan,
tuntemattoman silmin, mahdollisuuden olla joku muu kuin
”arkipäiväiseksi ja ikävystyttäväksi latistettu minä”.
Luovan talouden ja elämysteollisuuden kasvussa on kyse
paitsi yksilöiden identiteetistä myös uudesta ja kasvavasta
elinkeinosta. Viime vuosina on esitetty runsaasti todisteita
ja tunnuslukuja luovien alojen BKT-osuuksista,
kulttuuriviennin volyymistä sekä työpaikkojen ja yritysten
määristä. Samalla on todettu, että koko Euroopasta puuttuu
vertailukelpoinen tilastollinen luokittelu, jonka avulla
pystymme luotettavasti osoittamaan ja seuraamaan alan
kehitystä. On kysytty: Mikä ala kasvaa, kun luovat alat
kasvavat? Tilastollisessa tarkastelussa ongelmia on
aiheuttanut se, että alalle syntyy jatkuvasti uusia
ammattikuvia luoville rajapinnoille, joissa eri
osaamisalueet ja hallintosektorit yhdistyvät uudella tavalla
toisiinsa.
Luovan talouden kasvun keskeinen piirre on juuri
monialaisten palveluinnovaatioiden syntyminen. Olennaista on
tällöin pohtia sitä, miten voimme soveltaa tai hyödyntää
esimerkiksi kulttuuriosaamista uusissa yhteyksissä,
epätyypillisillä toimialoilla. Miten voimme tietoisin
kehittämistoimenpitein tukea esimerkiksi museotoiminnan ja
matkailuyritysten yhteistyötä, entä miten sovellamme
animaatiota innovatiivisella tavalla lääketeollisuudessa,
kun havainnollistamme keuhkojen toimintaa? Miten luomme
uusia palveluinnovaatioita sosiaali- ja terveysaloille?
Teatteri-ilmaisua, kuvataidetta tai vaikkapa musiikkia voi
soveltaa monin eri tavoin mielenterveyspotilaiden,
ongelmanuorten, alkoholistien, vanhusten jne. virkistys- ja
harrastustoiminnassa. Keskeistä on myös huolehtia
ansaintalogiikasta: kuka maksaa ja mistä?
Yksittäisten ammattien ja yritysten lisäksi luovan talouden
kasvu näkyy myös laajemmin alueiden kehittämisen logiikassa.
Suorien talousvaikutusten lisäksi luovan talouden luomat
tapahtumat, kulttuurikeskukset ja teemaympäristöt
heijastuvat asuin- ja elinympäristöjen laatuun sekä alueiden
vetovoimaan. Kaupunkien kilpailukyvyn ja taloudellisen
kehityksen keskeisin tekijä on tutkimusten mukaan se, missä
määrin ne kykenevät houkuttelemaan osaavaa työvoimaa
alueilleen. Samanaikaisesti osaava työvoima, samoin kuin
yrityksetkin, ovat globalisoituvassa maailmassa entistä
juurettomampia. Toisin sanoen niiden sidos paikkaan tai
alueeseen on yhä hauraampi. Liikkuvuuden lisääntyessä osaava
työvoima ja yritykset ovat entistä herkempiä vaihtamaan
toiminta-aluettaan. Tästä johtuen kaupungit ovat jatkuvassa
imagosodassa. Vetovoimasta kamppailtaessa ei riitä, että on
tarjolla mielenkiintoisia, uraa edistäviä
työmahdollisuuksia. Tarvitaan myös innostava, energinen ja
moniarvoinen toimintaympäristö, joka tarjoaa virikkeitä ja
joka ruokkii luovuutta sekä innovatiivisuutta. Kyse on
alueiden positiivisen kehityskierteen dynamiikasta. Tässä
tilanteessa ei ole yllättävää, että tutkijat puhuvat luovien
toimialojen ja yritysten tihentymistä, jonne esimerkiksi
kulttuuriteollisuuden toimijat hakeutuvat ja keskittyvät.
Myös kansainvälisesti kulttuuriteollisuuden työpaikat ovat
keskittyneet suurimmille kaupunkialueille. Läheisyydestä on
monenlaista hyötyä.
Miten keskittymisen haasteeseen tulisi vastata tietoisin
kehittämistoimenpitein? Miten voisimme esimerkiksi
hankkeiden avulla ruokkia positiivisen kehityskierteen
syntyä ja kehittää kaupungistamme osaavaa työvoimaa
houkuttelevan työ- ja asuinympäristön? Laajasti
tarkasteltuna kyse on kokonaisvaltaisen elinkeinopolitiikan
tarpeesta. Yritysten ja työvoiman houkuttelemiseksi ei
riitä, että alueella on tarjolla suoria
yritystukijärjestelmiä, toimitiloja ja tontteja. Tarvitaan
myös kehittämispolitiikkaa, joka luo välillisesti
edellytyksiä yritysten kehitykselle. Tällöin törmäämme
kysymykseen siitä, miksi kulttuuri- ja vapaa-ajan sektorin
asema kokonaisvaltaisen elinkeinopolitiikan osa-alueena on
vahvistumassa. Ei ole yllättävää, että esimerkiksi Helsingin
kaupunki nosti viime vuonna tapahtumat elinkeinostrategian
osa-alueeksi. Kaupungissa on sisäistetty kokonaisvaltaisen
elinkeinopolitiikan sanoma, jolla on yhteys luovan talouden
kehitykseen.
Keskustelu luovasta taloudesta velloo maassamme edelleen
monipolvisesti – hyvä niin. Kysymys on moniulotteisesta
yhteiskunnan kehityksen mekanismista. Oleellista on mieltää
luovat talous tai luovien alojen yritystoiminta vakavasti
otettaviksi kehittämisen työkaluiksi. Kyse ei ole enää
pelkästä retoriikasta tai ohi menevästä diskurssista, vaan
konkreettisista teoista ja tuloksista.
Kimmo Kainulainen
tutkimusjohtaja
Mikkelin ammattikorkeakoulu
Patteristonkatu 2, Mikpoli
PL 181, 50100 Mikkeli
Gsm 040 842 0582 |
