Santkarin pooki ja 2,2 merimailin päässä sijaitseva Kylmäpihlajan majakka muodostavat kulttuuriympäristöparin, jonka välillä on sään ja valoisuuden salliessa näköyhteys. Santkarin pooki on rakennettu vuonna 1857 kaivattuna apuna aikansa merenkulun haasteisiin. Vuonna 1953 valmistunut Kylmäpihlajan majakka on puolestaan viimeinen Suomeen rakennettu, miehitetty majakkarakennus. Molemmat kuvastavat myös ulkoasultaan aikansa tyyliä.

Lähes 140 vuotta on Santakarin pooki seissyt omalla paikallaan tunnusmajakkana. Koskaan ei siinä ole ollut valaistusta, vaikka sellaistakin on suunniteltu. Sana pooki tarkoittaa juuri valotonta majakkaa tai muuta isoa valotonta tunnusmerkkiä.

Santakarin pooki kuului aiemmin Merenkulkupiirille. Kun pooki siirrettiin Rauman kaupungin omistukseen, tämä korjasi rakennuksen vuonna 1997 ja uudestaan 2010.

Rakennus on valtakunnallisesti arvokkaiden kulttuuriympäristökohteiden (Niemi-Santakarin tunnusmajakka) luettelossa. 

Porvariston rakennuttama

Rauman satamaan tultaessa laivat käyttivät pääasiassa Rihtniemen reittiä. Koska reitti oli maankohoamisen vuoksi mataloitunut huomattavasti, anoi kaupungin porvaristo 1830-luvulla keisarilta lupaa merkitä uusi reitti ulomman Rihtniemen ja Niemi-Santakarin välistä. Lupa saatiin, mutta ehtona oli vanhan reitin sulkeminen kokonaan laivaliikenteeltä. Tsaari Nikolai I antoi päätöksensä uudesta laivareitistä tammikuussa 1839.

Reitti tuli merkitä hyvin, sillä Rihtniemen nokan vaarallisuus oli laajalti merenkulkijoiden tiedossa. Raumalaiset porvarit olisivat halunneet rakentaa kunnollisen tunnusmajakan Niemi-Santakariin, mutta joutuivat aluksi tyytymään pelkkään maamerkkiin. Varsinainen pooki saatiin rakentaa vasta Venäjän keisarin Aleksanteri II:n aikana vajaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin eli 1857.

Koska pookin rakentamisen aikaan Suomi oli Venäjän vallan alaisena ja pookin rakentamiseen tarvittiin keisarin lupa, jotkut kutsuvat Santakarin pookia ryssän torniksi. On myös tarinoita siitä, että venäläiset olisivat rakentaneet pookin lähinnä itseään varten, mutta tämä ei ole totta.

Santakarin pookin suunniteli lääninarkkitehti G. T. Chievitz. Pooki kohoaa merenpinnasta 21,5 metrin korkeuteen. Se on kahdeksankulmainen ja pohjaltaan 7x7 metriä.

Pookin rakentamisen aikoihin Raumalta vietiin Saksaan ja Tanskaan mm. puutavaraa, puuastioita, tervaa ja halkoja. Ruotsiin vietiin elintarvikkeita ja pitsejä. Venäjän vienti käsitti 1830-luvulla lähinnä rautaa.

Ei koskaan valaistusta

Viime vuosisadalla rannikoillemme rakennettiin paljon Santakarin pookin tapaisia tunnusmajakoita. Varsinaisiksi valomajakoiksi niitä ei kuitenkaan koskaan varustettu. Suuri osa maamme pookeista tuhottiin viime sotien aikana.

Valomajakkaa Raumalle puuhattiin myöskin pitkään. Majakkalaivojen kanssa meriliikenne ohjattiin satamaan, kunnes 1950-luvulla tuli aika rakentaa kunnon majakka. Luotsit olisivat halunneet majakan rakennettavaksi Nurmeksen Pihlukseen, mutta paikaksi 1953 valmistuneelle majakalle määrättiin lopulta Kylmäpihlaja.

Pooki ei valomajakaksi soveltunut, sillä laivojen suurentuessa siirryttiin pikkuhiljaa eteläiseltä väylältä Valkeakarin väylälle. Sille Kylmäpihlajan majakka ohjasi laivat hyvin. Toisin oli Santakarin tunnusmajakka, joka palveli ainoastaan Rihtniemen reitin käyttäjiä. Merkkinä kauempaa tuleville laivoille pooki oli toki edelleen merkityksellinen.

Santkarin vesien vedenalainen luonto

Santkarin pookia ympäröi hieno vedenalainen luonto. Merialue on verraten puhdas. Sijainti aavan ulapan äärellä turvaa veden vaihtumisen ja aallokko pitää pohjan puhtaana. Raumanmeren veden suolapitoisuus, vajaa kuusi promillea, on vain noin kuudesosa valtameren veden suolapitoisuudessa. Tämän vuoksi eliölajisto on verraten niukka joukko murtovedessä menestyviä suolaisen veden lajeja ja makeanveden eliöitä. Suomalaisittain lajisto on kuitenkin lähes täydellinen. Oleellista on, että suolapitoisuus on riittävä monipuolisen merileväkasvuston toimeentuloon.

Leväkasvillisuuden vyöhykkeisyys on selvimmillään ulkorannan kalliopohjilla. Kesällä rantavyöhykkeessä on parhaimmillaan kauniin heleänvihreä viherlevävyöhyke, päälajina ahdinparta. Pinnallekin näkyy tämän alapuolella kasvava rakkolevä. Rakkolevä on suurin levämme ja sen kasvustot ovat tärkeitä monien vesieliöiden elinympäristöä. Rakkoleviä syvemmällä kasvavat punalevät. Ne ovat sopeutuneet tulemaan toimeen vähemmällä valolla ja ennen kaikkea käyttämään hyväkseen syvälle suotautuvia valon aallonpituuksia. Myöhään syksyn hämärässä saarella käyvä saattaa tavata punaleviä aivan rantavedestäkin.

Valon määrä käy leville riittämättömäksi noin 15 metrin syvyydessä. Sieltä alkaen pohja on hiekkaa ja kiviä. Kivet ovat sinisimpukoiden ja kuorellisen äyriäisen, merirokon peittämiä. Ero mantereen rantojen lahtivesiin on suuri. Siellä pohja muuttuu jo paljon matalammalla ankeaksi liejuksi. Myös vesikasvillisuus on yksipuolinen, jokseenkin pelkkää rihmalevää, joka on vienyt elintilan muilta lajeilta.

Pookin lähivesillä on paljon matalassakin olevia hiekkapohjia. Ne ovat ajoittain irtonaisena kasvavan rihmalevämaton peittämiä. Hiekalla on kaunis aaltokuvio. Hietakatkarapu tai hiekasta säntäävä tuulenkala eivät ole alueella sukeltavalle harvinainen näky. Veden alla tapaa monia muitakin kalalajeja, jotka ovat alueella kalastavillekin vieraita, lajeja, jotka pienikokoisina eivät jää pyydyksiin. Hieta- ja mustatokkoja, teisti, vaskikala, piikkisimppu…

Santkarin pooki on puolitoista sataa vuotta vanha tunnusmajakka Raumalle tulevan laivaväylän suulla. Karikkoiset vedet ovat aikojen kuluessa koituneet usean laivan kohtaloksi. Aivan Santkarin edustalla on 1960-luvulla uponnut Brita Dan, jonka ylimmistä rakenteista saattaa jotain näkyä tyynellä säällä pintaankin. Saaren eteläpään karikoilla on hakkautunut hajalle purjelaivoja: Arvio, Avio, Maria… Niistä on jäljellä enää kappaleita.

teksti Juha Hyvärinen 2005
päivitys Juhani Korpinen 2011