Isokoskeloista karaistuneimmat saapuvat talvehtimisseuduiltaan Suomeen jo helmikuun lopulla ja valtaavat sulat virtapaikoissa, salmensuissa ja kaupunkialueilla. Vesien auetessa keväällä isokoskelot siirtyvät järville ja saaristoon. Itämeri on vähäsuolaisena maailman meristä ainoa, jossa isokoskelo pesii.

Meillä tuttu, etelämpänä outo lintu

Isokoskelo pesii lähinnä pohjoisen havumetsävyöhykkeen kirkasvetisissä järvissä ja joissa tai lähellä makeaa vettä olevilla merialueilla kuten Itämerellä. Pienet poikaset tarvitsevat sellaista ötökkäravintoa, jota löytyy makeasta vedestä. Lintua tavataan Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Pohjois- ja Keski-Aasiassa. Suomessa isokoskelo on tuttu pesimälintu koko maassa, saaristossa ja sisävesillä aina tunturi-Lappiin asti. Euroopan pesimäkannan arvellaan olevan noin 50 000 paria, joista lähes puolet pesii Suomessa. Lajia tavataan koko Selkämeren kansallispuiston alueella.

Isokoskelot talvehtivat Itämeren etelärannikolla ja Pohjanmeren rannikolla. Osa suuntaa aina Mustallemerelle ja Kroatian rannikolle asti. Suomessa pesivät isokoskelot viipyvät niin pitkään kuin mahdollista, ja siirtyvät vasta järvien ja saariston jäätymisen pakottamina kohti etelää, tyypillisesti Etelä-Ruotsiin ja Tanskaan. Lauhoina talvina osa jää Lounais-Suomen saaristoon ja Selkämerellekin, osa kaupunkien sulapaikkoihin. Isokoskelo talvehtii vesilinnuista runsaimpana avoimena pysyvällä ulapalla. Kevättalvella se on merilokin ja harmaalokin kanssa saariston ensimmäisiä muuttolintuja.

Isokoskelo on kolopesijä

Isokoskeloiden soidin alkaa maaliskuussa, ja puolisot tutkivat pesimäaluettaan lentelemällä sen yllä. Isokoskelo ei ole kovin valikoiva pesäpaikan suhteen: se voi pesiä puunkolossa, rakennuksen tai kiven alla, katajikossa, maankolossa tai pöntössä. Pesä voi sijaita jopa kilometrin päässä vesistöstä. Naaras munii huhtikuun alkupuolella 7-13 munaa, joita se hautoo noin 34 vuorokautta. Vastakuoriutuneet poikaset seuraavat emoaan lähimpään vesistöön. Poikueet liikkuvat laajalti ja siirtyvät usein alueelta toiselle. Emo puolustaa poikasiaan kiivaasti ja kantaa useampia poikasia selässään. Pesimäajan ulkopuolella isokoskelot ovat seurallisia ja jo loppukesästä ne kokoontuvat paikoitellen jopa tuhansien yksilöiden parviksi.

Tehokas kalastaja

Isokoskelo syö pikkukaloja, simpukoita ja äyriäisiä, poikaset myös hyönteisiä. Virtaviivainen ja pitkä vartalo ja sahalaitainen nokka tekevät siitä taitavan kalastajan. Isokoskelot saalistavat usein leveänä rintamana ajaen kalaparvia kohti rantaa. Ne sukeltelevat, loiskivat ja räpyttelevät siivillään, kunnes hajottavat rintamansa ja saalistavat sukellellen eri suuntiin. Koska saalistus perustuu isokoskeloilla vahvasti näkökykyyn, ne suosivat kirkasvetisiä ja vähäravinteisiä vesistöjä. Näkösyvyyden tulisi olla vähintään 2,5 metriä. Isokoskelo toimiikin niukkaravinteisten järvien bioindikaattorina.

Isokoskelon uhat

Isokoskeloa metsästetään melko vähän ja se on rauhoitettu pesimäaikaan. Luontaisilla vihollisilla, kuten isoilla lokeilla ja minkillä, ei ole kovin suurta vaikutusta isokoskelon kannansäätelyyn. Joskus isokoskelo joutuu saaliiksi myös merikotkaparin uuvuttamana. Pääasiallisena kalansyöjänä isokoskelo altistuu raskasmetalleille ja ympäristömyrkyille, joita kerääntyy sen elimistöön.

Tukkakoskelo ja isokoskelo serkkulajeja

Isokoskelokoiraan erottaa pienemmästä tukkakoskelosta tasaisesti pyöristyneestä niskatöyhdöstä – tukkakoskelokoiraalla on sen sijaan selvä takatupsu. Isokoskelonaaraalla on puolestaan jyrkkä väriraja ruskean pään ja valkean kaulan välillä, tukkakoskelonaaraalla raja on epäselvä.