Ajankohtaista

Pirkko Viljanen kertoo kirjoitusharrastuksestaan Rauma-lehdessä – tutustu reportaasiin

Pirkko_Viljanen_Rauma-lehti_netti

Rauma-lehti jaetaan raumalaisiin talouksiin torstaina 29.11. Lehdessä esitellään muun muassa Pirkko Viljasen kirjoitusharrastusta. Viljasen autoilureportaasi on nyt luettavissa kokonaisuudessaan.

Autoilua 1950-luvulla

Autoilun alkutaipaleita sodasta toipuvassa Suomessa

– Kuka tähä o fiolis pysättän? kysyi maalaiskylän mies äidiltäni työntäen päänsä auton etuosan avoimesta ikkunasta sisään.
– Viljasen Kosti, vastasi äitini.
– Viljasen Kosti!!!, huudahti maalaiskylän mies ja lähti juoksujalkaa kertomaan uutista kaikille lähitienoon taloille.

Isäni oli pysäköinyt auton keskelle syntymäkyläänsä Eurajoen Auvia, jossa hän ei ollut vieraillut pariin vuosikymmeneen. Kylän rakenne oli muuttunut ja hänen lapsuudenkotinsa oli rakennettu uudelleen, joten hän oli lähtenyt tarkistamaan, oliko osoite oikea. Isäni palattua ”fiolin” ympärillä parveili kyläläisiä kuin muurahaisia. Kaikkien luona piti käydä kahvilla ennen kotiin lähtöä.

Tämä ”fioli” oli isäni ensimmäinen oma auto merkkiä Hupmobile, jonka hän osti vuonna 1950. Auton vuosimallia en muista, mutta se oli muodoltaan neliskanttinen, jollaiset eivät vielä 50-luvun alussa olleet ollenkaan harvinaisia silloisilla, vähäliikenteisillä maanteillä. Kansan suussa näitä kutsuttiin nimellä ”kantti kertaa kantti”.

Ei ollut ”festareita”, mutta Rauman ympäristön kylät järjestivät erilaisia kesä- ja kyläjuhlia sekä arpajaisia, ja joillakin näistä pistäydyimme joka kesä. Näiden tapahtumien ansiosta Rauman lähiseudut tulivat tutuiksi.

Muistan ihastuneeni Vuojoen kartanon ympäristöön ja itse kartanorakennukseen, vaikken silloin ole ymmärtänyt miksi. Jo luonnonkauniilla suvantopaikalla Eurajoen ylittävä valkoinen, loivasti kaartuva silta oli mieltä kiehtova. Sillalla oli kuulemma isäni nuoruudessa pidetty kesälauantaisin tanssit. Muistan myös Sorkan kylän suuret, keväisin kukkivat tuomilehdot, jotka on jouduttu hävittämään tielevennyksen takia. Eikä se tie voi vieläkään leveydellä ylpeillä. Ja lukuisat kerrat kävimme polskimassa Säkylän Pyhäjärvellä asti.

Usein retkiltä palatessamme isäni halusi koukata Rauman sataman kautta laivoja katsomaan. Satamaan oli vapaa pääsy aivan laiturin nokkaan asti. Sinne johti kapea ja mutkainen tie, joten satama tuntui sijaitsevan paljon kauempana kuin nykyään. Täyttömaa oli rengastanut sinne tänne pieniä merivesilampia, jotka jo aikoja sitten on täytetty. Keskeltä kanaaliakin nousi pieni vehreä saari, jolla törrötti ”piskuinen” punainen, asuttu mökki. Nykyään saari on yhdistetty mantereeseen, ja paikalla seisoo Ammattikorkeakoulun liiketalousyksikkö.

Isän kesälomilla teimme pidempiä automatkoja, kuten Turkuun, jonne ajo kesti puolisen päivää. Turku oli minusta kummallinen paikka. Siellä satoi aina. Vasta opiskeluvuosinani näin, ettei siellä aina satanut.

Matka Poriinkin kesti pari-kolme tuntia. Yyterin hiekoista tuli jokakesäinen retkikohteemme. Veljelleni ja minulle, joka olin alakouluikäinen, hyppely ja liukuminen Yyterin hiekkasärkillä lämpimän hiekan valuessa varpaiden välistä oli mieluisaa huvia. Ei siinä millään malttanut mennä nukkumaan. Yyterin rantaan lyövät toisinaan suoraan avomereltä tulevat, korkeat vaahtopääaallot, ja isä kannatteli meitä aaltojen harjalla. Minua vain pelotti vähän enemmän kuin veljeä.

Emme aina autoilleet pelkästään oman perheen parissa, vaan monesti oli mukana naapuriemme samanikäisiä lapsia. Eräänkin kerran äitini halusi ostaa veljelleni Porista uudet päällishousut. Äitiä eivät myyjän esittelemät housut oikein miellyttäneet. Ulko-oven kynnyksellä poistuessamme hän kuuli myyjän ihmetelleen kollegalleen, että on noin paljon lapsia eikä osta halpoja housuja.

Kuoppaisilla, mutkaisilla ja kuivalla ilmalla pölyisillä hiekkateillä ajonopeus oli parhaimmillaankin vain noin kolmekymmentä-neljäkymmentä kilometriä tunnissa. Usein piti hidastaa vauhtia vain kahdenkymmenen-kahdenkymmenenviiden kilometrin tuntinopeuteen. Ei tunnettu kuolonkolareita eikä liikenteessä vammautuneita. Myös hirvikolarit olivat tuntemattomia, sillä tiet kulkivat asutuskeskusten halki ja vehreitä järvenrantoja ja viljelysaukioita myötäillen. Sadeveden muokkaamat kuopat koettelivat auton akseleita, mutta hyvin ne tuntuivat kestävän. Reunoille kasaantunut irtohiekka muodosti luisumisvaaran ja saattoi aiheuttaa ohjattavuusvaikeuksia muuta mahdollista liikennettä väistettäessä. Isälle ei kuitenkaan koskaan sattunut mitään vahinkoa, enkä muista hänen milloinkaan joutuneen korjaamaan tai korjauttamaan Hupmobileä.

Entisaikojan jäljellä olevat, kiviset kilometripylväät ovat nykyään suojeltuja, kuten jokainen varmaan tietääkin. Risteyksissä kaikkiin ilmansuuntiin sojottavat tienviitat ennätettiin lukea hiljaisessa vauhdissa. Emme koskaan eksyneet, vaikkei viitoitus kovin täydellinen ollutkaan. Ei myöskään ollut kattavia maantiekarttoja, mutta kylän raittia mittaavalta isännältä voi kysyä oikeaa suuntaa epävarmuuden yllättäessä.

Järviä ylittäviä lossiyhteyksiä oli enemmän kuin nykyään, sillä ne on pyritty korvaamaan silloilla. Tämän päivän harvat lossit ovat moottoroituja, mutta silloin vaadittiin käsivoimia. Lossimatkustajilla oli tapana ottaa kapula käteen ja mennä avuksi, jottei lossin kuljettajalle puukapulalla yksin veivaaminen käynyt liian raskaaksi, ja kaipa apu nopeuttikin lossin etenemistä.

1950-luvun alussa oltiin vasta raivaamassa metsäaukioita leirintäalueiksi. Maapohja saattoi olla täynnä pikkukiviä ja pieniä kantoja, joten teltan pystyttäminen ja varsinkin nukkuminen teltassa olisi ollut vaikeaa tai ainakin tikkuista. Jotkut tuuhean metsän keskelle teltan pystyttämistä varten raivatut, yksinäiset aukiot herättivät turvattomuuden tunteen. Matkailijoita ei nimittäin siihen aikaan ollut jonoksi asti.
Ei hätää, Hupmobile oli kätevä auto. Metsäpolun varteen pysäköidyn Hupmobilen etu- ja takapenkit selkänojineen kääntyivät lattialle yhdeksi siskonpetiksi. Ei haitannut, vaikka metsänpohja olisi ollut sammaleinen, sillä voimakas moottori ja isot pyörät vetivät auton liikkeelle. Ainakin meille lapsille tuli hyvin uni silmään siskonpetissä, ja luulen, että aikuisillekin. Aamuvarhaisella saattoi tosin joskus herätä outoon rapinaan oravan hypellessä auton katolla. Mutta Priimus-retkikeittimellä valmistettu aamiainen maistui hyvältä luonnon helmassa. Matkaeväs oli osaksi tuotu kotoa ja loput ostettu kyläkaupoista. Ruoka valmistettiin itse, sillä teiden varsilta ei löytynyt baareja tai kahviloita nykyiseen malliin.

Paljon emme talvisin ajelleet muuta kuin poikkeustapauksissa. Ennen talvet olivat lumisia ja kylmiä ja jääpeitteet vahvoja. Raumalla Otanlahden jäällä järjestettiin joka talvi ravikilpailut. Jää kesti hevoset, hevosajot, satapäisen yleisön ja vielä läheisessä parkissa olevat autotkin. Mitenkähän mahtaisi tänä päivänä käydä?

Automme oli 1950-luvun puolivälissä vaihtunut ”letukaksi” kutsuttuun Chevrolet-merkkiin. Yyterin lisäksi vakinaiseksi retkikohteeksemme oli muodostunut kesäinen Naantali. Tie sinne kulki Pyhärannan ja Uudenkaupungin kautta. Ankkuroidut, aikansa palvelleet purjelaivat elävöittivät Pyhärannan lahdenpoukamia. Valitettavasti nämä uljaat alukset poltettiin vähitellen juhannuskokkoina. Pyhärannassa oli toiminut useita purjelaivoja omistanut laivanvarustaja.

Toisin kuin nykyään, Uusikaupunki oli hiljaiseloa viettävä, eläkeläisten asuttamana pikkukaupunki. Ei ollut juuri muuta kuin Ylinen katu ja Alinen katu, mutta pitihän sielläkin tarkistuskierros tehdä. Jokakesäiset moottoripyöräkilpailut saattoivat tuoda päiväksi vähän pärinää ja vilskettä uneliaaseen kaupunkiin.

Viehättävässä Naantalissa aika riensi leppoisan verkkaisesti. Joskus piipahdimme birgittalaisluostarikirkossa. Kirkossa oli esillä arvokkaita, keskiaikaisia puuveistoksia ja siellä vallitsi hämärä, harmoninen tunnelma ennen myöhemmin toteutettua, kylmänkalseaa kalkkirestaurointia.

Ukko-Pekan silta oli siihen aikaan rakenteellinen ihme, ja sillalla piti myös aina käydä. Siinä sitä sitten ihailtiin upeaa näköalaa merelle, ja upea näköala muuttui entistäkin huikeammaksi kiivettäessä sillan kupeesta nouseville, jyrkille kallioille, joita ei teollisuus silloin vielä ollut vallannut.

Presidentinlinnan puutarha oli avattu yleisölle, ja sinne pääsi joka kesäperjantai. Pitihän meidän raumalaisina Alfred Kordelinin itselleen rakennuttamaa kesäpalatsia käydä tutkailemassa.

Isän lomanaikaiset Suomenniemen kierrokset olivat pinttyneet tavaksi. Maanteitä ei vielä 50-luvun puolivälissäkään oltu uusittu tai paranneltu sen paremmin kuin tienviittojakaan. Ajonopeutta ei siis voinut kiihdyttää yli kolmeenkymmeneen saatikka yli neljäänkymmeneen kilometriin tunnissa. Auton ”syylariin”, joksi jäähdytintä yleisesti kutsuttiin, piti moottorin kuumennuttua hakea maataloista kylmää vettä, sillä tienvarsibaarit ja -kahvilat loistivat yhä poissaolollaan. Hyvin isännät ja emännät pyyntöön suhtautuivat, olivat varmasti tottuneet. Kiitokseksi kannettiin taloon täysi ämpärillinen vettä.

Eräällä retkellämme olimme eksyneet Imatralle asti. Vaikkei itse koski pauhannutkaan valtoimenaan, niin sen mahtavat, jyrkät rantatöyräät olivat vaikuttava, mieleenpainuva näky. Imatran pohjoispuolella aivan Venäjän rajan tuntumassa muistan isäni hämmästelleen, miten nopeasti metsä oli vallannut takaisin alueen, joka sodan päätyttyä oli jäänyt täysin puuttomaksi erämaaksi.

Matkailu alkoi kuitenkin vähitellen piristyä, ja paikkakunnat ryhtyivät panostamaan viihtyvyyteen. Kuinka eksoottiselta tuntuikaan Forssan, silloisen kauppalan, keskuspuiston lintulampi joutsenineen!

Leirintäalueetkin alkoivat kohentua, ja osa oli jopa vartioitu, joten emme enää tunteneet itseämme niin kovin yksinäisiksi leiriläisiksi. Ikaalisten leirintäalueella Kyrösjärven rannalla viivyimme jopa useamman päivän. Veljeni oppi siellä uimaan järviveden ollessa lämpimämpää kuin meriveden.

Vanhoista autoista, auton pyöriä tärisyttävien kuoppien täyttämistä maanteistä, vajavaisista tienviitoista ja ajon hitaudesta huolimatta ehti noina aikoina silti nähdä ja kokea paljon.

Olimme nähneet Suomen kauneimpia paikkoja. Olimme pitäneet levähdystaukoja Hämeenlinnan Aulangolla, ylittäneet Punkaharjun, käyneet Olavinlinnassa ja ihailleet Ukko-Kolin laelta Pieliselle avautuvaa kansallismaisemaa. Olimme vierailleet Tampereella ja kuljeskelleet Tammerkosken partaalla sekä tutkineet Tammerkosken sillalla Wäinö Aaltosen veistämiä patsaita. Olimme viivähtäneet Hämeenpuistossa, missä seisoo sisävesilaivaonnettomuuden muistoksi pystytetty, Yrjö Liipolan veistämä, koskettava Kurun muistomerkki.

Kun aivan 1950-luvun lopulla alkoi pätkiä Turun ja Porin välisestä pikatiestä valmistua, ja paikoitellen voi uudemman tyyppisillä autoilla huristella kuuttakymmentä kilometriä tunnissa, niin vauhti tuntui aluksi aivan päätähuimaavalta.

Hupmobileä valmisti vuodesta 1909 lähtien aina 1940-luvun loppuun asti Hupp Motor Car Company Detroitissa. Robert Craig Hupp, joka oli työskennellyt Oldsmobilen ja Fordin tehtailla, perusti alussa mainitun autotehtaan yhdessä veljensä kanssa. Lähde: Wikipedia.

Chevrolet tuli markkinoille vuonna 1911, ja merkkiä valmistetaan edelleen. 1950-luvulla se oli USA:n suosituin automerkki. Lähde: Wikipedia.

Pirkko Viljanen
Tytär