Kirjastomuisto

Elämänmittainen laina: Vesa Ämmälä Rauman pääkirjastossa Rantakadulla 1950-luvulla

 

Kuljimme äidin kanssa Valtakatua ohi kaupungintalon. Pysähdyin sillalle kun halusin katsoa kanaalin padon putousta, mutta äiti patisti eteenpäin.

-Tules nyt vaan, siellä menee kuitenkin aikaa kun sinulle annetaan se korttikin, hän sanoi olkansa yli kääntyessään sillalta Rantakadulle. Siinä se meidän määränpää jo kohta olikin, aika iso vanha rakennus hieman kauempana kadulta. Äiti meni edellä portaat ylös. Minä loikin perässä sisään ja pysähdyin aulaan. Mikä tuoksui?

Lainasto tuoksui erilaiselta. Ja valtava määrä kirjoja hyllyissä, paksuja, ohuita, vaikka millaisia, kaikki ne katsoivat juhlallisen mykkänä minua ja minä niitä. Olivatko nuo kaikki lainattavissa. Ja mitä kaikissa kerrottiin. Saiko muka ottaa mukaansa

minkä vaan? Ehei, ei varmasti. Eikä noita kaikkia pystyisi ikä päivänä lukemaan.

Se oli minun ensimmäinen käyntini kirjastossa. Taisin lainata silloin vaan jotakin. Ainakin ensimmäisillä kerroilla lainasin ”Rummut”, mikä kyllä taisi jäädä lukematta. Kirjasto oli silloin Rantakadulla ja minä alta kymmenen ikäinen. Kirjastossa käynti tuntui aina juhlalliselta, siellä piti olla puhumatta ja liikkua hillitysti.

Samankaltainen olo tulee vieläkin kun astuu kirjaston aulaan. Minä kunnioitan kaikkien niiden tarinoiden veijareita, julmureita, vaikka minkälaisten seikkailuja, vavahduttavia ihmiskohtaloita ja tiedon sekä taidon määrää mitä niissä kirjoissa on jotka odottavat hiljaisina hyllyissä minua.

Siskoni Satu sanoi tässä päivänä yhtenä, että sen silloisen Rantakadun kirjaston tuoksu, oli vanhan rakennuksen tuoksu. – No ei kyllä ollut! Ainakaan kokonaan. Mukana oli ripaus kirjojen maailman kiehtovan viettelevää lupausta elämän kestävästä suhteesta.