Tapio Koivukarin haastattelu

Raumalaisen kirjailijan Tapio Koivukarin haastattelu

Teemu Laulajainen haastatteli Tapio Koivukaria

Rauman seudun historiaa kirjoitetaan esille suurten tarinoiden muodossa.

Tapio Koivukarin anti Suomen kirjallisuudelle ja lukevalle kansalle sisältää eeppisiin mittoihin yltävää historiallista romaanikirjallisuutta, novelleja sekä selkeäkielisiä runoja. Vaikka hän itse toivoisi itsensä muistettavan romaanista Ariasman – kertomus valaanpyytäjistä, hänet tunnetaan paremmin romaanistaan Käpykaartilaisia. Koivukari tekee myös käännöstyötä suomesta islannin kieleen ja päinvastoin; hän asui Islannissa vuodet 1989-1993. Kirjallisuudesta kiinnostuneena käväisin hänen luonaan utelemassa miten kirjailija lunastaa paikkansa kirjallisuuden merellä.

Miten kokoat romaanin?

Se alkaa kuullusta mielenkiintoisesta tarinasta tai ideasta. Koska kirjoitan historiallista romaania, tuon tapahtuman taustoja täytyy selvittää ja hahmottaa sen ajan maailmaa ja sitä miksi jokin tapahtuma on tapahtunut juuri silloin. Vähitellen, kun kertomuksen runko alkaa hahmottua ja taustatietoa on tarpeeksi selvitetty, alkaa varsinainen kirjoittaminen. Jonkinlainen kokonaisuus on siihen mennessä jo muodostunut.

Mutta et täysin tiedä mitä tulee tapahtumaan kertomuksessa?

Kyllä se kehittyy. Jokin asia saattaa muuttua kirjoitusprosessin aikana. Ei kuitenkaan siinä määrin kuin erään kollegan työssä; hän kirjoittaa enemmän ihmissuhdetyylistä tekstiä, eikä hänen sanojensa mukaan aina lainkaan tiedä mitä päähenkilöt tekevät, kun heidät kirjoittaa eläviksi. Minulla on paljon selkeämmin tiedossa mitä kirjassani tulee tapahtumaan.

Kuka tämä kollega on?

Jukka-Pekka Palviainen. Hän kirjoittaa paljon Raumalle sijoittuvaa nykyaikaan sijoittuvaa proosaa.

Miksi olet nimenomaan kirjailija?

Tykkään lukea ja kertoa tarinoita; sillä tavalla pääsee käsittelemään erilaisia kysymyksiä. Vaikka olen tehnyt muitakin töitä, kirjailijuus on ehkä vaativinta ja hauskinta hommaa mitä tiedän. Tai ei ehkä sittenkään vaativinta, esimerkiksi opettajan työ on vaativampaa. Mutta hauskimpia se on.

Keitä muita kirjailijoita arvostat ja miksi?

Kestosuosikkejani ovat Volter Kilpi, Samuli Paulaharju, Halldór Laxness ja Günter Grass. Ajoittain tutustun uuteen kirjailijaan lukemalla hänen koko tuotannon, kuten tein nuorempana Pentti Haanpään kohdalla. Viime aikojen hurja lukukokemus oli Ulla-Lena Lundbergin romaani Jää. Täytyy myöntää, että koska hän kirjoittaa niin samoista asioista ja maailmasta kuin minä, mietin että ihailenko vai kadehdinko häntä. Lopulta päätin, että on hauskempaa ihailla – kateus on niin hedelmätöntä.

Tästä saankin kirjavinkkejä. Olen lukenut trilogiasi ja jotenkin päädyin ajatukseen että tyylisi on vaivihkainen. Onko se?

Voi olla, että kun asiat puhuvat omasta puolestaan, niitä ei tarvitse kauheasti alleviivata tai osoittaa sormella.

”Vaivihkaisesta” kertomisesta mieleen tuli saaristolaistrilogian Santkarin nuoremman pojan kohtalo: hän nosti päätään taisteluhaudasta ja seuraavaksi jo haudattiin sankarihautausmaalle. Eräs lukija ihmetteli miksi tapahtuma kuitattiin niin lyhyesti. Ajatuksenani oli kuvata sen aikaisia ihmisiä, joilla oli tapana selvitä vaikeuksista niin ettei niistä puhuttu, se oli ikään kuin liian kova pala tullakseen puheeseen. Siksi käytin lyhyttä ja nopeaa kuvausta.

Mistä kirjailijan tyyli syntyy?

Aiheesta, lauseenrytmistä, sanavarastosta. Olen huomannut että jokainen kirja kutsuu hiukan eri tavalla, vaatii hieman erilaisen kielen ja tyylin. Vaikka saman kirjailijan kirjat tunnistaa, esimerkiksi saaristolaissarjassa jokaisen kirjan kieli on hiukan erilainen, sillä niissä mennään melkein sata vuotta Suomen historiaa taaksepäin. On luontevaa kuvailla eri ajanjaksojen tapahtumia sille ajalle ominaisella kielellä ja niillä asioilla, joita silloin oli olemassa.

Sisältö vaikuttaa tyyliin ja kieleen?

Ilman muuta. Jotkut haluavat kirjoittaa vanhoistakin asioista nykyajan kielellä. Se saattaa olla jossain kohtaa perusteltua, mutta itse tykkään lähestyä sitä aikaa kielen kanssa.

Johtaako se harhaan jos kuvaa vanhaa tapahtumaa nykykielellä?

Ei, silloin on selvää että vanhaa tapahtumaa katsotaan nykyajasta käsin.

Kärsitkö valkoisen paperin kammosta?

Nyt pitää koputtaa puuta, sillä minulla ei sellaista ole ollut. Tosin on ollut muutakin puuhaa sen verran paljon, kuten vanha talo ja puupaatti, että kun sitten kirjoittamaan pääsee, ei sitä valkoista arkkia tai ruutua kerkeä pelkäämään.

Ovatko hengentuotteesi silmissäsi samanarvoisia vai nouseeko joku korkeammalle kuin muut?

Ehkä se viimeisin on aina jollain tavalla rakkain, saaristolaistrilogia ja Suomessa vähälle huomiolle jäänyt Ariasman. Se on ehkä kaikkein rakkain, se tuli jostain hyvin kaukaa. Tapahtumapaikat olivat lähellä vaimon kotikaupunkia ja kaupunkia jossa itsekin asuin. Silloin ihmettelin suuresti, että miten näin ystävällisten ihmisten esi-isät tekivät jotain niin kauheaa, kuten haaksirikkoutuneiden baskivalaanpyytäjien joukkosurman.

Käykö kirjasta ilmi syy?

Kyllä, se on yritys kirjoittaa tapahtuma auki. Kirjan maailma on suomalaiselle aika etäinen, ehkä siksi se ei saanut huomiota jota toivoin. Vaikka aihe – vierasvihan ja konfliktin syntyminen – on aina jossain päin maailmaa valitettavan ajankohtainen.

Miten pystyt menemään 1600-luvun ihmisen mielenmaisemaan?
Ensin piti kirjoittaa saaristolaiskirjat. Niin sanotusta vanhan kansan maailmankuvasta ei ollut enää niin pitkä matka 1600-lukulaisen vastaavaan. Ennen teollistumista ne olivat käytännössä samat; se oli silloin niin että kapteeni laivassa ja jumal’ taivaassa joten pulinat pois! Me olemme tulleet hirmuisen paljon suuremman matkan.

Onko helpompaa kirjoittaa vanhasta kansasta kuin nykyajan ihmisestä?

Kauempaa näkee selvemmin. On helpompaa löytää mielenkiintoisia tapahtumia. Nykyaika on liian lähellä, meissä ja joka puolella; ei erota mikä on hauskaa ja mielenkiintoista. Joitain kuunnelmia ja novelleja olen kuitenkin tähän aikaan sijoittanut. Onneksi Ariasmanin joukkomurhasta oli aikalaislähteitä, mikä oli huomattavaa, varsinkin kun Islanti oli Euroopan köyhin maa jossa asuttiin turvemajoissa.

Kirjoitus- ja lukutaito ei kuitenkaan ollut hirvittävän harvinainen taito, ja parhaimman lähteen kirjaan löysin itseoppineen talonpojan kirjoittamana. He lukivat iltapuhteikseen saagoja ja kirjoituksia, pysyivät henkisesti vireinä, kun taas baskin kieltä ei silloin edes kirjoitettu, se tehtiin espanjaksi tai latinaksi. Ilman tuon talonpojan aikalaislähdettä kirjan kirjoittaminen olisi ollut mahdoton tehtävä.

Kuinka syvältä sisimmästäsi kaivat tekstin, jos ajatellaan että kauppalistan tekeminen on lähinnä pintaverenkiertoa?

Yleensä se on jossain keskiläskissä, mutta jotain on tullut ihan luista asti.

Nuorena raumalaisena tutustuin termiin ”säserä” ensimmäistä kertaa kirjasi kautta. Mitä se tarkoittaa?

Paikallismurteessa saattaa olla pieniä eroja. Joidenkin mielestä se tarkoittaa voimakastahtoista, mutta mielestäni se on enemmän hermoheikon ihmisen kuvaus. Ihmisen, joka pahastuu herkästi ja jonka kanssa menee sukset helposti ristiin. Täytyy miettiä kaksi kertaa miten asian sanoo, ettei tämä heti mene huoneeseen murjottamaan.

Vähän kuin lapsi?

Jos on oikein paha murkkuikä, niin sellainen on säserä!

Miten olet saanut perhe-elämän ja kirjoittamisen tasapainoon?

Apuraha on mahdollistanut päätoimisen kirjailijuuden. Kesäisin teen käytännön hommia ja silloin on hyvä miettiä kirjan syntyä ja kerätä aineistoa. Varsinainen kirjoittaminen on kuin päivätöissä kävisi. Talvisin minulla on perhetuttujen mummola lähellä, jossa paljon kirjoitan. Käyn ikään kuin siellä ”töissä”. Perhe-elämä tuo tiettyä vapautta ja järkevää rytmiä. Jos muistelee poikamiesaikoja ja uran alkua jolloin ei ollut perhettä eikä ketään, jonka kanssa sitä suunnitella, baareissa notkumiseen ja etsimiseen tuhrautui liian paljon aikaa

Ja se aika meni hukkaan?

Ei se hukkaankaan mennyt, siihen etsimiseen täytyi jossain vaiheessa turhautua, että pääsi eteenpäin. Se täytyy sanoa, että jos olisin varustettu hiukankaan levottomammalla luonteella, eikä olisi perhettä, en luultavasti pysyisi kotona kirjoittamassa.

Mitä mieltä olet siitä että kirjailijat asetetaan viisaan ihmisen rooliin, mielipideautomaatiksi? Onko sellaisia kirjailijoita jotka eivät suostu tulemaan esille?

Erakkokirjailijoita on, mutta heistä ei tiedetä. Nykyään suositaan paljon pintajulkisuutta; kirjallinen julkisuus keskittyy muutamiin sinänsä ansioituneihin kirjailijoihin. Ei riitä että kirja on hyvä ja kiinnostava, on päästävä markkinoimaan sitä. Messuille kutsutaan jo valmiiksi kiinnostavat tekijät, eivätkä monet pääse mediaan vaikka itse kysyisivät.

Jos siis saa vähän narusta kiinni, kannattaa mennä mukaan?

Ilman muuta. Mutta pientä tolkkua siihen hommaan; en suosittelisi esikoiskirjailijalle BB -taloon menemistä. Paitsi jos välttämättä haluaa munata itsensä, niin sitten, mutta kirjallisen uran edistämiseksi sitä ei kannata tehdä.

Kuinka suuri osa teostesi arvostuksesta tulee yleisöltä, kuinka suuri osa itseltäsi?

Ratkaisevinta on oma arvostus: kirjoitettu kirja on hyvä ja se täytyi tulla kirjoitetuksi. Mitä siihen päälle tulee, on bonusta. Tehty työ sisältää perusarvostuksen, ja jos tuota arvostusta ei itseltä löydy, ei mikään nobel tai pulitzer riitä. Mutta onhan se tietysti mukavaa kun saa myönteistä palautetta.

Eräs tuttava oli Finlandia -palkintoraadin jäsen ja hän kertoi että Luodetuulen maa oli päästä ehdolle. Itse toivoin Ariasmanin pääsevän ehdokkaaksi. Mutta näihinkään ei kannata liiaksi jäädä roikkumaan, tulee vaan hermoheikoksi. Se on loppujen lopuksi hiukan sellaista aikuisten leikkiä. Joka vuosi tuon kuuden kirjan listan voisi tehdä kuudesta muusta kirjasta ja lista olisi silti yhtä hyvä.

Esikoiskirja tuntuu hetken kuin vastasyntyneeltä lapselta; se on maailmanhistorian merkittävin asia. Mutta sitten rutiini ja aika jalostaa kirjoitusprosessia. Jokaisen kirjan irtipäästäminen on erilaista. Esimerkiksi Käpykaartilaiset oli vaikea kirjoittaa, mutta helppo päästää irti. Ja Ariasmanin aineistonkeruussa meinasin kerran jo hengestänikin päästä. Niissä aineistoissa oltiin aika syvissä vesissä, ja kun sitä teosta ei otettu ehdokkaaksi – silloin ketutti, mutta onneksi ei kauaa. Sitä kirjaa kirjoittaessa oli hauskaa.

Kauanko sinulla menee kirjan kirjoittamisessa?

Vähän ne vaihtelee. Käpykaartilaiset tuli aika nopeaan, samoin Meren yli, kiven sisään, joka tuli välityönä saaristolaistrilogian yhteydessä. Varsinainen kirjoittamisprosessi kestää kolmesta kuukaudesta puoleen vuoteen.

Olet myös julkaissut runokokoelman?

Kyllä. Varhaisimmat runot ovat 90 -luvulta. Kirjoitin ne silloin islanniksi. Kokemus on auttanut siinä, että kirjaa pystyy itse viemään paremmin eteenpäin, ei ole niin inspiraation vietävissä kuten nuorempana. Päinvastoin kuin muusikko Tom Waits, joka ajaessaan Kalifornian läpi huomasi äkkiä taivaalta pilvistä tulevan jotain alas; ai mutta sehän olikin vain uusi biisi.

Teemu Laulajainen